Hippasen tuli mietittyä tuota otsikkoa. Meinasin kirjoittaa otsikoksi langennut nainen, mutta ehkä tuo on kuitenkin se oikea. Viime perjantaina nimittäin vihdoin tein sen ns. paluun elämään tai pitäiskö sanoa, että paluun kodin ulkopuoliseen elämään. Kaksi ja puoli vuotta tässä on nyt menty kotiin ja ruokakauppaan + sairaalat Tays ja Khks ja kaikki muu on ollut lähestulkoon tuon kehän ulkopulella. Viimeiset (kohta) kaksi vuotta onkin sitten ravattu kodin ja sairaalan väliä, joten tuo ns. ulkopuolinen elämä onkin jäänyt kovin vieraaksi. Liikennevalot ajattelin kohta asentaa tuohon pihalle, kun lapset tulee ja menee . Ensin lähti vanhin poika, mutta tulikin töiden perässä takaisin n. kuukausi sitten ja heti kohta lähtikin sitten keskimmäinen poika. Eli balanssissa pysytään näköjään. Tuota paluuta ja lähtöä sitten sorruin minäkin juhlimaan viime perjantaina kera Popedan. Nuoriso oli kyllä vähän kankea kyseiselle bändille ensin, mutta lopulta juurikin tuolla nuorisolla oli keikan jälkeen se vähin ääni käytössä . Huoppuhienoa oli kuitenkin se, että molemmat pojistani (eivät ainakaan suostuneet myöntämään) eivät  "hävenneet" ensimmäistä kertaa ravintelissa käyntiä äidin kanssa . Pakko myöntää, että tuo kyllä piristi, vaikka näin vanhemmalla iällä tietää sen, että tuosta valvomisesta seuraa parinpäivän palautuminen. Vaan oli meillä tosi hauskaa ja se on pääasia!  Koirat eivät sitten kylläkään yhtään tykänneet tästä "elämänmuutoksesta" ja osoittivat kovastikkin mieltään koko loppuviikonlopun. 

Näistä ihmeellisistä elämänkäänteistä johtuen on jäänyt tämä bloginkin päivitys ja tänään 6.10.09 pennut ovat jo 11 pävivää vanhoja. Viime perjantaina tuli ikää tasan viikko ja tässä näistä ihanista kääryläisistä kuva;

Vauvat kasvavat kovaa vauhtia ja Juliaanalata tulee maitoa erittäin hyvin, joten ovat jo tosi pullukoita pentuja. Kovin on hiljaita "pentulaatikossa", joten kaikki hyvin. Odotankin kovasti pentujen kasvamista, koska Juliaanan "lapsella" Candyllä oli pennut myöskin isä "Kapon" kanssa (kahteen kertaan tarkoituksella) ja pentuihin olen ollut erittäin tyytyväinen.  Vasta-alkajana kasvatuksessa voin sanoa, että se oma linja ja näkemys pennuista/koirasta/rodusta on vain löydettävä ja kuten monessa muussakin asiassa se yleensä tehdään vain kokemuksen ja kokeilun kautta. Epäilisin, että jokaisella kasvattajalla on juurikin nämä "vaikeudet" kasvatustyön alussa, kunnes sitä kokemusta sitten vuosien myötä karttuu. Minäkin olen nyt oppinut paljon näinä muutamina vuosina. Löytänyt sen mitä haluan rodulta; ensimmäisenä tietenkin tavoitteena terveys, toisena luonne, kolmantena tulee turkin laatu (ihan jo työni puolesta) ja sitten tietenkin se ulkomuoto. Ulkomuodolla en tarkoita sitä, että koiran pitäisi loistaa näyttelyissä, mutta mukavaahan tuokin puoli on. Lähinnä tarkoitan sitä, että koira on rakenteeltaan oikeanlainen. Meikäläinen vähän huono selittämään näin kirjoittamalla., mutta minulla kotona yksi m-h käppänän, joka on liian korkeaksi kasvanut sekä mielestäni liian pitkä rungoltaan. Toinen käpsy, valkoinen, joka hyvin pieni ja lyhyt (hyvä) mutta hänellä liian pieni pää ja kapea kuono-osa. Joten ihan näiden omien koirieni kanssa olen etsinyt sen oman linjani mistä pidän ja mitä haluan saattaa eteenpäin. Ja ah ja oih, jos vielä saisi lisäoppia näiltä "konkareilta" niin olis lähes lottovoitto tuo. Ei tarvitsisi niin useasti hakata päätä seinään . Hei paljon on vielä opittavaa! Samaa sanoin silloin, kun yli kymmenen vuotta sitten aloitin koirien trimmauksen. Oikeasti opettelen sitä vieläkin 14 vuoden jälkeen ja ehkä sitten 30 vuoden jälkeen ( jos olen elossa) niin voisin sanoa, että ole ammatiilainen .

ASIAAN!  Tässä nuo ihanan musta-hopeat vauvat eilen kuvattuna;

Nyt vaikenee tämä "mamma" täältä pentulaatikon ääreltä. Nämä "lapset" ovat nyt minulle suunnattoman tärkeitä...